Kaikki alkoi oikeastaan helteisenä perjantai-iltapäivänä, kun yhtäkkinen auringonpimennys lankesi laiturille. Se oli kesän viimeinen päivä, mutta mistään ei olisi voinut sitä arvata. Taivas säteili täydellisen sinisenä, eikä pilvenhattaraakaan purjehtinut näköpiiriin madaltamaan taivaan lakea loppukesään sopivalle korkeudelle. Aurinko porotti korkealta ja sen polttavat säteet halkoivat kuumaa ilmaa. Ne syöksyivät alas kuin keihäät, sokaisivat ja jättivät kirkkaita aukkoja väreilemään ilmaan hämärtäen ajankulun.

(…)Odottavan ajan sanotaan käyvän pitkäksi. Vanha sananlasku tosin kuvaa huonosti kesääni laiturilla, sillä asetelma oli nurinkurinen. Minä välttelin, venkoilin ja ummistin silmiäni. Silti päivät venyivät ja alkoivat muistuttaa yhä enemmän toisiaan. Ne kietoutuivat yhdeksi ketjuksi, joka kulki aina kovempaa, aivan kuin jollekulle olisi tullut kiire. Minulla ei ollut kiire mihinkään. Itse asiassa kesä oli ollut paikallaan jo kauan, kun minä saavuin myöhässä.

Ilta-aurinko rusotti Pikkusaaren päällä kuin kerä ylikuumentuneita käämejä. Hehkuva valo kajastui puiden latvoihin ja heitti kuparisen huntunsa veden ylle. (…)
– Sä olet sitten hankala tapaus, totesin. – Yleensä
ruumiit on hiljaisempia.
– Mistäs tiedät? Klaara kysyi. – Ootko tavannut montakin?
– Näkihän Inka Eevan kuolleena, Kukka huomautti.
Järven takaa helottavan auringon säteet koskettivat vielä niskaa, mutta ne eivät enää lämmittäneet. Vilkaisin taakseni vain huomatakseni, ettei poukama enää ollut kirkas ja kutsuva. Haavan lehdet olivat menettäneet lumonsa; ne vapisivat valonrippeissä vailla omaa tahtoa. Värien väistyttyä se, mikä aiemmin oli ollut leikkisää, näytti nyt melkein uhkaavalta.

Yö saapui sirkusmaisin tempuin. Kuu keikkui taivaalla kuin trapetsitaiteilija tähtien seassa. Viikon kuluessa kuu oli kasvattanut kokoaan ja sen pyöreät reunat helottivat nyt kutsuvaa valoa. Valot ja varjot leikkivät laituripuiden päällä, kun aamun varhaisina tunteina työnsimme veneen järvelle.
– Onnea matkaan! Herra sh-iunatkoon teitä ja varjelkoon teitä, Jussi huitoi laiturilla.
– Älä unohda Villeä nuotiolle! Klaara huolehti.
– Juu… en, Jussi lupasi.