Laatupokkareita vuodesta 2013

Boheemipokkarit
Image

Keltainen hammasharjasyndrooma

Image

lukunäytteitä

Keltainen hammasharjasyndrooma

Kouluun meno ei jännittänyt. Tiesin koulusta jo aikas paljon asioita. Tiesin tulevan opettajani nimen, ja sen, että koulussa kengät jätettiin naulakoille. Olin jo varautunut siihen, että välitunneille oli pakko mennä joka tunnin jälkeen, paitsi jos oli järjestäjä, tai jos pakkasta oli enemmän kuin -25 astetta. Tiesin myös, että ensimmäisellä luokalla kaikille annettaisiin rokotus, josta jäisi loppuelämäksi arpi reiteen. Aakkosia en vielä kunnolla osannut, mutta olin kuullut, ettei haittaisi vaikkei osaisi lukea. Se mistä minä en ollut kuullut sanaakaan, oli flu- o- ri . di . ti -la.

Stetson kuin Teksasin preeriat

Kevättä oli ilmassa. Vienosti vihertävät koivunoksat työntyivät harmaaseen betoniin naulattujen ristikoiden läpi. Rakennustyömaan viereisellä rinnetontilla joku alkoi sahata omenapuun oksia. Sahan yksitoikkoinen ja vinkuva ääni sai kolmikon haukottelemaan. Tyhjin silmin he tuijottivat työmaata ja tunsivat itsensä entistä väsyneimmiksi.
- Roni, väitätkö sä tosiaan, ettei elämällä ole tarkoitusta? Ellu kysyi sitten, kuin heräten pitkästä horroksesta.

Terveisiä Jackie Magrolle!

- Sinä olet vielä nuori, ja sinulla on siinä Graalin malja käsissäsi, hän iski silmää.
Samassa avonaiselta seinältä kuului räiskähdys, ja lautaspino särkyi maahan. Harmaat takinliepeet pyyhkivät pöydänkulmaa, kun häiden seremoniamestari harppoi käytävää pitkin onnettomuuspaikalle. Koko illan tämä lyhyt, tummatukkainen mies oli ilmestynyt ja kadonnut, ja ilmestynyt taas kuin jänis taikurin hatusta. Nyt hän loikki sirpaleiden keskellä ja jakoi ohjeita tarjoilijoille. Ulkona oli alkanut jonkinlainen kalabaliikki, ja kiljahdukset ja naurun sekaiset puheet kantautuivat telttaan yhä selvemmin.
- Nyt siellä tapahtuu jotain jännittävää, nainen kurkotteli kaulaansa; - Haluaisitko mennä katsomaan?

Ernesto Zedillon kultaiset kalvosinnapit

Hetkeä ennen kun ihminen pyörtyy, korvissa soi sähköinen signaali. Se kuulostaa oikosululta. Juuri sellainen ääni kuvaa parhaiten sitä tasaista vinkunaa, jota sisäpihan suihkulähde piti vetoisten ikkunoiden takana koko syksyn. Aluksi luulin sen olevan lähtöisin lumpeesta, ja olin valmis menemään ulos ja kiskomaan helvetin tulppaanin irti, mutta eräänä aamuna lumme oli vajonnut altaan pojalle, ja suihkulähde vinkui edelleen. Vika oli jossain syvemmällä.

Päättäjäispäivä

Siitepölyä ja jotain ihmeen voikukanhaituvia leijaili ilmassa. Tuli sellanen fiilis, että olis ollut veden alla. Se oli siistin näköistä. Mä olin oikaisemassa parkkiksen läpi, kun mun kengän alle ilmestyi joku vihree toukka. Vittu, se toukka kamppas mut, paljostako vetoo. Mä nimittäin kiisin sellasta vauhtia, että mun oli pakko kaatua, etten mä olis tallannu sen ötökän päälle.
Se oli perhosentoukka. Mä otin sen käteeni. Sillä oli varmaan viiskyt karvaista jalkaa, kun se möyri mun kämmenellä.
- Mä vien sut pöpelikköön turvaan. Siellä sä saat rauhassa kasvaa, mä sanoin sille.

Kaukana pihlaja-aidan takana

Sunnuntaisin meillä oli kova kiire mökiltä, sillä isä halusi kaupunkiin lukemaan viikonlopun sanomalehdet. Mutta aina ei maailmalla tapahtunut mitään, ja silloin me käännyimmekin simpukka-huoltoaseman kohdalta, ja ajoimme uusien, matalakattoisten oma-kotitalojen ohi. Ne jäivät kimaltelemaan auringonvaloon kuin sokerinpalat, kun tie mutkitteli synkeän kuusimetsän läpi. Vihdoin tuli pihlaja-aita, ja me käännyimme vanhan keltaisen omakotitalon pihaan.

Maarit Larsson virittää pianon

- Kiitos riittää. Mä sanon ei, ensimmäinen tuomari ilmoitti.
- Miksi sä valitsit tän 60-luvun biisin? Keskellä istuva räpytteli silmiään ymmärtämättömänä: - Sun esitys ei tuonut siihen mitään uutta. Se et tehnyt sitä omaksesi.
- Soitatko sä mitään instrumenttia? Laitimmainen tuomari kysyi.
- Pianoa, Maarit hymyili.
- Saat yhden neuvon: Viritä se piano.

Sadepäivän huveja

Taivas repesi iltapäivällä. Ensin näytti, kuin joku olisi napsauttanut valot pois päältä. Sitten alkoi jyristä, ja kirkas salama välähti matkan päässä. Raskaina patsaina maahan putoileva vesi hidasti valatien liikenteen. Autot matelivat ulommaista kaistaa eteenpäin, jotkut seisahtuivat tienpientareelle odottamaan. Kaksi paloautoa kiisi pillit soiden kohti synkkyyttä, jota monihaaraiset salamat leikkasivat. Se ei ollut todellakaan ilma olla ulkona.

Kirkkaat vedet ja kuu järvenpohjassa

Oli hetki ennen auringonlaskua. Kalle tiesi miten lyhtyjen valot loistivat kuusiaidan takaa sitten kun aurinko oli painunut mailleen. Vuosikymmenten ajan kentän valot olivat leiskuneet oransseina revontulina pakkastaivaalla ja opastaneet hänet pikkupoikana niin monia kertoja kotiin. Hän näki lumihiutaleet tuiskuamassa lamppujen valokeilassa ja tunsi kepeän haikeuden, kun huhtikuun täysikuu nousi hailakalle taivaalle, eivätkä lyhtypylväät enää syttyneet.

Muuan onnikkamatka

Aallot venyivät pitkälle hiekkarantaan. Apa istui kivellä ja katseli lähestyvää laivaa. Joskus laivat soittivat torvea, mutta tämä lipui ohi ääneti kuin mykkäelokuvassa. Tarjanne se oli, kun se seilasi noin vinossa. Iltapäivän aurinko oli korkealla, ja sirkat surisivat heinikossa. Sirkutukseen sekoittui mäeltä sahan ääniä. Kalle-vaari oli töissä. Apa tähyili ulapalle ja odotti aaltoja. Missään ei ollut niin korkeita aaltoja kuin Kotviolla.

takaisin kirjoihin